keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

[SD] Puolessa matkassa polkua..

Viime sunnuntaina tuli pelattua Hopeisen Sirpin kymmenes pelikerta ja samalla pelattiin seikkailupolun kolmas kirja, Maailmanlopun Kaiku loppuun. Kampanja on siis puolessa välissä ainakin kirjojen määrässä ja uskoisin myös, että pelikertojen määrässä. Jotta kamppiksen referointi ei olisi kesän alussa niin hidasta, käyn nyt läpi fiiliksiä kolmesta ensimmäisestä kirjasta. Kaikin puolin olen ollut tyytyväinen peliini ja olen siitä nauttinut. Pelaajien kommenteista päätellen myös he. Pelin tapahtumat löytyvät ensimmäisen linkin takaa, enkä käy niitä tässä merkinnässä lävitse. Merkinnässä on silti pieni spoilerien vaara olemassa.

Muutostyötä
Muutostöistä isoin on ollut konvertoida kaikki seikkailupolun viholliset Dungeons&Dragons 3.5:stä Pathfinderille. Tarinan muuttamiseen ei vielä ole ollut isompia syitä, Toisen Pimeyden alku on vahva hyvä tarina jonka voi vetää sellaisenaan melkein mille tahansa ryhmälle, kuhan premissi on oikea. Vihollisten konvertoiminen on silti ollut hauskaa puuhaa. Pelisysteemi on tullut tutuksi ja hieman ehkä herättelen toiveita siitä, että osaisin systeemin niin hyvin, että kehtaisi ensi vuonna osallistua Paizon RPG Superstar-kilpailuun. Vielä konvertoimistyö on ollut helppoa, alle 10-tasolla pelatessa peli on muutenkin näppärämpää kuin isommoilla tasoilla. Pienien liikkuvien osien määrä kasvaa ja samalla siis työn määrä. Kuitenkin tähän astiseen olen tyytyväinen, konvertoidut viholliset ovat toimineet kuten on pitänyt ja ainakin tiedän tarkasti mitä vihollinen pystyy/mitä se ei pysty tekemään.

Mikäli mielenkiinto heräsi konvertoituja vihollisia kohtaan, pistä kommenttia ja sähköposti johon heitän pdf-tiedoston.

Varjo Taivaalla
Kokonaisuutena arvioin, että tämän kirjan pelautus oli onnistunut. Hieman muutin lähtökohtia, mistä tarinaan lähdettiin mukaan: hahmoja infottiin, että heidän kansansa vihollisia oli kätkeytynyt kaupunkiin ja heidät tulisi etsiä ja tuhota. Muutamien johtolankojen lukuuunottamatta annoin pelaajille hyvin vapaat kädet siihen, miten lähestyvät tehtävänantoa. Lopulta päätyivät sellaiseen ratkaisuun kuin likimain olin olettanut: ollaan toisen epäillyn leivissä ja tutkitaan hänen laskuun toisen epäilen bisneksiä ja samalla tutkitaan "työnantajan" taustat.

Tunnelmallinen kirja kaikin puolin, sopivassa suhteessa salapoliisin työtä, taistelua ja hahmointerraktiota. Hauskinta ehkä pj:n näkökulmasta oli katsella miten "ammattimainen" solu hakee itseään ja kokee pieniä takaiskuja kun aivan ei vielä olla täysin samalla aaltopituudella. Vaikka pelin fiilis onkin "viitta&tikari"-hiippailua niin silti huumoria mahtui tähän kirjaan mukavasti.

Kirjan huippukohta toimi hyvin. Yksi kuollut hahmo, ja karannut vihollinen. Vihollisen luonne ei tullut suurena yllätyksenä kenellekkään, näin aikainen esiintyminen kylläkin. Tämä on ihan ymmärrettävää, varsinkin kun sääntökirjakin tämän vihollisen esittelee parilla kuvalla. Koitappa siinä pitää salaisuutta yllä, että "tätä vihollista ei ole olemassa". Kokonaisuutena hyvin onnistunut opus niin omilla jaloillaan kuin myös Hopeisen Sirpin aloittajana. Pelaajat tykkäsivät ja samoin mie.

Tyhjyyden Lapset
Tähän mennessä pelikertojen määrässä lyhin kirja, tapahtumien pelaamiseen meni vain kaksi pelikertaa. Kirjassa näkyi vahvasti se, miten oman kampanjani asetelma muutti kirjan perusajatusta. Kun muunlaisessa kampanjassa hahmot saattavat tulla tapahtumasaarelle täysin omaa uteliaisuuttaan ja törmätä juonen kannalta merkittäviin vihollisiin, omassa kampanjassani pelaajat metsästivät näitä vihollisia heti alusta asti koska se kuului heille. Kaikki muu saarella oli "ylimääräistä" heidän tehtävänsä kannalta. Tämä nopeutti tapahtumien kulkua jonkin verran.

Tyhjyyden Lapset aloittaa myös sci-fi-fantasian, jota tässä seikkailupolussa on melkoisesti. Pelaajiani tämä ei tuntunut haittaavan, itsekkin koin tällaisen asetelman pelaajana eksoottisena ja kivana vaihteluna. Sci-fi-fantasia ei edes vielä lopu tähän kirjaan, joten kannattaa hakea omien pelaajien kanssa sitä rajaa, missä sci-fi menee jo yli.

Nopea mutta tärkeä osa seikkailupolkua. Pelaajat ymmärtävät, että on kyse jostain suuremmasta ja seuraavassa kirjassa eeppisyyttä nostetaan potenssiin kaksi.

Maailmanlopun Kaiku
Sotateema on ollut itselleni aina vaikea roolipeleissä. Jokaisen yksilön kuvaaminen taistelukentällä luontevasti on itselleni hankalaa ja varsinkin aikaa vievää mutta sitten taas on tylsää ottaa pelaajilta kokonaan sodan kaaoksen kokeminen pois lähettämällä heidät tekemään erikoistehtävää sivussa muusta sodasta. Maailmanlopun Kaiku hoitaa sotateeman hyvin. Sota jakautuu erikoistehtäviin jotka hahmojen on hoidettava mutta samalla tarjoaa hyvät puitteet sille, että saadan sodan kaaosmaisuutta kuvattua.

Ratkaisu on sissisota. Yksi pelaaja totesi, että muistuttaa vahvasti Vietnamin sotaa tuo sodankuvaus, jota tässä osassa on ja ymmärrän kyllä miksi. Erillään toisista toimivat iskuryhmät hyökkäävät useisiin kohteisiin yhtäaikaa, tuhoavat vihollisen ja vetäytyvät hieman taaksepäin. Koen pj:nä onnistuneena sodan kuvaamisessa hyvin, sattumakohtaamis-taulukko ole ahkerassa käytössä ja kummallisuuksia tuli heiteltyä mukaan tasaista tahtia. Jotta pelaaminen ei muutu pelkäksi yksitoikkoiseksi sotimiseksi, näin hyvänä ratkaisuna sen, että pelaajat pääsivät lähes aina yllättämään vihollisen. Homma oli nopeasti ohitse ja pelaajille jäi fiilis, että heidän ammattilaisensa ovat oikeasti ammattilaisia.

Sissisota muuttuu kirjan loppupuolella enemmän selvitymissodaksi kun hahmot päätyvät tasku-ulottuvuuteen pelastamaa vangittua toveriaan. Tähän osaan en ole täysin tyytyväinen kun peliä itse vedin. Ehkä alkoi taisteluväsymys jo näkyä kaikilla tässä kohtaa, johan tätä sotaa oli sodittu neljä pelikertaa. Kuitenkin saimme kirjan omaan eeppiseen päätökseensä, toinen hahmo sai surmansa hetkeä ennen lopputaistelua.

Maailmanlopun Kaiku on hyvä seikkailu, varsinkin jos etsii sota-aiheista seikkailua. Ehdottomasti suosikkini näistä kolmesta juuri tuon sotateemansa vuoksi.

Mitäs sitten?
Puolet on vielä jäljellä. Edessä on monia seikkailuja, käänteitä ja yllätyksiä joita en tietenkään tässä paljasta. Seuraava osa on taas paluu "viitta&tikari"-teeman äärelle, jota odotan innolla tämän hieman taistelupainotteisemman seikkailun jälkeen kun pelaajat pääsevät soveltamaan ja kikkailemaan, olemaan omillaan. Kaiken kaikkiaan Hopeinen Sirppi on ollut viihdyttävää pelaamista, "huonona" pidetty seikkailupolku on näyttänyt itsestään uusia puolia ja pinnan alla muhii nyt paljon uusia juttuja jotka haluan tuoda mukaan tähän kampanjaan. Kuitenkin voidaan sanoa, että nämä kolme ensimmäistä kirjaa ovat ne osat, joissa ei juuri ole muutettavaa vaan homma toimii jo valmiiksi hyvin. 

Tälläisiä ajatuksia tällä kertaa. Peliraportteja ilmestyy Mekanismiin sitä mukaan kun saamme kampanjaa eteenpäin pelattua.